Olen monesti miettinyt ja ikävöinyt, jopa itkenyt menetettyjä ystävyyksiä. Miksi kävi niin, miksi sanoin tai toimin niin, miksi en voi kääntää kelloa taaksepäin? En tiedä. Sanottuja sanoja en saa takaisin enkä tehtyjä tekoja. Voin vain pyytää anteeksi.
Oliko minussa vika tai hänessä? Ehkä ei kummassakaan tai molemmissa. Syyllisen etsiminen ei johda mihinkään. Ratkaisevaa on, miten tahdon toimia tästä eteenpäin.
Monet varmaan ihmettelee, miten olen edelleen naimisissa lähes 12 vuoden jälkeen. En ole helppo persoona ja ei ole miehenikään. Tässä astuu kuvaan se, mitä alttarilla meiltä kysyttiin ja mihin lupauduimme. Tahdotko? Ei, huvittaako sua, haluutko tai tahdotko silloin, kun teillä menee hyvin ja toinen käyttäytyy siten kuin sinä haluat? Ei. Hyvinä ja huonoina aikoina ja silloinkin, kun toinen ottaa niin pahasti päähän...
Tulinkin siihen tulokseen, että ehkä ystävysten kannattaisi kysyä saman kaavan mukaan, tahdotko olla ystäväni. Ei pakottamalla vaan täysin vapaaehtoisesti.
Joten haluan sanoa kaikille ystävilleni, nykyisille ja niille joskus menetetyillekin,
TAHDON.
Siunattua viikonloppua!
