"Anna anteeksi." "Sori!" "Hei, mä oon pahoillani."
Ihmissuhteissa sattuu ja tapahtuu. Välillä joutuu pyytämään anteeksi omia toilailujaan. Anteeksipyytäminen on joskus todella vaikeaa. Myöntää itselle ja muille, että olen tehnyt väärin. Kuinka noloa! Mutta kuinka vapauttavaa!!! :)
Entä sitten anteeksiantaminen. Toinen on tehnyt sinua kohtaan väärin. Satuttanut ehkä todella pahasti, joko fyysisesti tai henkisesti, pahimmillaan molemmilla tavoilla. Silti pitäisi antaa toiselle anteeksi.
Miksi?
Opiskeluaikana luin mielenkiintoisen artikkelin anteeksiantamisesta. Se, että sä teet tietoisen päätöksen olla antamatta anteeksi toiselle ihmiselle tai itselle, satuttaa sinua itseäsi. Se voi sairastuttaa sinut jopa fyysisesti. Anteeksiantamattomuus antaa luvan katkeruudelle, joka sairastuttaa ajan myötä. Tämä on ihan faktaa ilman, että otetaan Raamattua esiin. Mutta Raamatussa puhutaan aika selkeästi myös samasta asiasta. Älä anna tilaa katkeruudelle. Älä anna auringon laskeutua vihan ylle.
Anteeksiantaminen on tahdon asia. Se ei tarkoita, etteikö toinen henkilö olisi vastuussa tekemistään vääryyksistä, vaikka antaisit anteeksi. Anteeksi voi antaa, vaikka tuntuisikin vielä pahalta ja oma paranemisprosessi olisi kesken. Riittää, että tekee tietoisen päätöksen antaa anteeksi. Viimein huomaa antaneensa oikeesti anteeksi ja on oikeasti vapaa. Jumalalta voi pyytää apua tähänkin prosessiin.
Varmasti vaikeinta on antaa anteeksi itselle ja uskoa, että Jumala antaa anteeksi minulle. Vaikka uskoisi, että Jumala antaa anteeksi murhaajalle ja muille ihmisille, mutta MINULLE myös?!!?! Niin. Kyllä Jeesus kuoli ristillä myös sinun pahojen tekojen (syntien) tähden. Ainoa on, että uskot niin tapahtuneen. Muuta ei tarvita.
Siunausta päivääsi! :)
keskiviikko 24. helmikuuta 2016
perjantai 12. helmikuuta 2016
Ystävyys on kallein aarre
Oletko menettänyt ystävää koskaan? Jostain syystä välinne ovat menneet poikki.
Jos olet, tiedät kuinka tuskallista se on. Varsinkin, jos välirikko on käynyt ilman, että tiedät syytä siihen. Voit vain arvailla syitä. On hankalaa olla syyttämättä itseään, mitä tein väärin, miksi kävi niin, miksi toinen ei sanonut mitään, hylkäsi vain.
Itselleni on käynyt niin. Vaikka pahin kipu on mennyt, se on silti sisimmässäni. Aika ei poista syviä haavoja, vaikka ne parantuisivatkin, arvet jäävät.
Kun sama tapahtuu toisen kerran ja vielä tietää syynkin, mistä välirikko johtuu, se ei ole yhtään sen helpompaa. Ehkä vielä pahempaa. Olenko oikeasti näin kamala ihminen, että kaikki hylkäävät minut?
En. En ole. Me ihmiset vain olemme rikkinäisiä monella tapaa ja törmätessämme toisiimme, saatamme tietämättämme/tahtomattamme hajottaa toisessa ihmisessä jotakin. Ja ne välirikotkin ovat Jumalan suurta armoa, vaikka se ei siltä tuntuiskaan. Emme kasva pelkässä auringonpaisteessa.
Jumalan suurta armoa oli myös se, että jälkimmäisellä kerralla sain ystäväni takaisin. Olen siitä niin kiitollinen Jumalalle, etten osaa sanoin kuvata. Ehkä siinä on pieni pilkahdus sitä tunnetta, mitä Jeesus kokee, kun suostumme Hänen ystävyyteen.
Ihmisystävät ovat minulle todella tärkeitä, mutta kaikkein paras ystäväni on silti Jeesus Kristus. Onneksi Hän tahtoo olla kaikkien ystävä ja sä teet itse päätöksen, haluatko sä olla. Muuta ei tarvita. :)
Siunattua päivää ja hyvää ystävänpäivää 14.2.! :)
Ps. Minun mielestäni ystävänpäivä on joka päivä ja ystävää tulee muistaa muulloinkin, kuin vain kerran vuodessa...
Jos olet, tiedät kuinka tuskallista se on. Varsinkin, jos välirikko on käynyt ilman, että tiedät syytä siihen. Voit vain arvailla syitä. On hankalaa olla syyttämättä itseään, mitä tein väärin, miksi kävi niin, miksi toinen ei sanonut mitään, hylkäsi vain.
Itselleni on käynyt niin. Vaikka pahin kipu on mennyt, se on silti sisimmässäni. Aika ei poista syviä haavoja, vaikka ne parantuisivatkin, arvet jäävät.
Kun sama tapahtuu toisen kerran ja vielä tietää syynkin, mistä välirikko johtuu, se ei ole yhtään sen helpompaa. Ehkä vielä pahempaa. Olenko oikeasti näin kamala ihminen, että kaikki hylkäävät minut?
En. En ole. Me ihmiset vain olemme rikkinäisiä monella tapaa ja törmätessämme toisiimme, saatamme tietämättämme/tahtomattamme hajottaa toisessa ihmisessä jotakin. Ja ne välirikotkin ovat Jumalan suurta armoa, vaikka se ei siltä tuntuiskaan. Emme kasva pelkässä auringonpaisteessa.
Jumalan suurta armoa oli myös se, että jälkimmäisellä kerralla sain ystäväni takaisin. Olen siitä niin kiitollinen Jumalalle, etten osaa sanoin kuvata. Ehkä siinä on pieni pilkahdus sitä tunnetta, mitä Jeesus kokee, kun suostumme Hänen ystävyyteen.
Ihmisystävät ovat minulle todella tärkeitä, mutta kaikkein paras ystäväni on silti Jeesus Kristus. Onneksi Hän tahtoo olla kaikkien ystävä ja sä teet itse päätöksen, haluatko sä olla. Muuta ei tarvita. :)
Siunattua päivää ja hyvää ystävänpäivää 14.2.! :)
Ps. Minun mielestäni ystävänpäivä on joka päivä ja ystävää tulee muistaa muulloinkin, kuin vain kerran vuodessa...
Anna kiireen mennä
" Joskus päivät tuntuvat valuvan kuin hukkaan. Et saa mistään otetta, kuin kiireellistä kiinni otettavaa olisi niin paljon, niin liikaa. Aikaansaannoksia ei ole, tai jos vähän on, niin nekin tuntuvat turhilta. Ihan kuin joku huijaisi sinua, tai sinä itseäsi.
Mutta niinhän se ei onneksi ole. On vain sellaisia päiviä ja aikoja, jotka vain tuntuvat siltä.
Katsos, ei sinussa ole mitään vikaa, vaan juuri silloin, kun sinä et tunnut saavan mitään aikaiseksi, mistään otetta, juuri silloin sinussa ehkä on kehittymässä jotain uutta, joka tarvitsee voimiasi, aikaasi, ja rauhaa sinussa.
Ole rauhassa, ja anna kiireen mennä ohi." (Marleena Ansio: Kaarisillalla, ansio oy 1998)
Tuo teksti taitaa kolahtaa aika ajoin moniin ihmisiin. Vaikka ei olisi kiire, niin silti aika tuntuu valuvan hukkaan, mitään et saa aikaiseksi. Syyllisyys painaa, kun järki yrittää selittää, että pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota tai ainakin voisit tehdä. Silti tylsistyneenä makaat sohvalla ja tuijotat telkkaria.
Entä jos asia on todella niin, että Jumala onkin luomassa meissä jotain uutta? Valmistamassa meitä johonkin uuteen. Keräät voimia, jotta jaksaisit uudet haasteesi.
Muistatko tekstini Psalmi 27:14? Jos et, voit käydä lukemassa tästä linkistä:
http://iipanilotjasurut.blogspot.fi/2012/10/psalmi-2714.html
Siinä kerron, kuinka yritykseni toimii huonosti ja miksi edes Jumala salli minun perustaa yrityksen, jos siitä ei mitään tule.
Totuus on, ettei sitä yritystä ole enää olemassa. Mutta ilman sitä yritystä minulla ei olisi nykyistä työpaikkaani. Eli, vaikka yritys kuopattiin, niin ehkä siinä elämänvaiheessa se oli silti paras ratkaisu, vaikka tunnenkin epäonnistuneeni yrittäjänä.
Ehkä joskus tulevaisuudessa vielä tulen tarvitsemaan yrittäjäntaitojani, mistä sen tietää, vaikka en siitä tällä hetkellä haaveilekaan.
Mutta mietin lähes päivittäin, mitä minusta tulee "isona". Miten voisin palvella seurakunnassa enemmän, mikä on se minulle sopiva työpaikka, jossa jaksaisin käydä päivittäin, miten jaksaisin viedä lapsia enemmän harrastuksiin ja kasvattaa heitä oikein, miten.......... Kiirettä on monenlaista. Joillakin se on fyysistä/henkistä työstä johtuvaa kiirettä, jotkut tekevät kiireen omassa päässään omilla vaatimuksilla tai yrittäen toteuttaa toisten vaatimuksia.
Vaikka jaksamiseni on rajoittunutta, niin silti tunnen, että olen sillä paikalla kuin minun kuuluukin olla tässä elämäntilanteessa. Kun äiti ei ole kokoajan väsynyt, kykenee hän olemaan enemmän läsnä lastensa elämässä. Ja mikä voi olla tärkeämpää alaikäisten lasten äitinä (ja varmasti isompienkin)? Tehtäväni tällä hetkellä on olla läsnä. Se riittää. Muut vaatimukset teen omassa päässäni ja ne voi heittää romukoppaan tai jättää odottamaan aikaa, kun lapset kykenevät huolehtimaan itsestään suurimman osan ajasta itse.
Ps. En tunne olevani mikään äiti-tyyppi ja siksi tämä on ollut hankalaa oppia ja uskoa, vaikka monet ovat sanoneet, että tehtäväni tällä hetkellä on olla äiti (ja vaimo).
Siunausta kiireettömään päivääsi! :)
Mutta niinhän se ei onneksi ole. On vain sellaisia päiviä ja aikoja, jotka vain tuntuvat siltä.
Katsos, ei sinussa ole mitään vikaa, vaan juuri silloin, kun sinä et tunnut saavan mitään aikaiseksi, mistään otetta, juuri silloin sinussa ehkä on kehittymässä jotain uutta, joka tarvitsee voimiasi, aikaasi, ja rauhaa sinussa.
Ole rauhassa, ja anna kiireen mennä ohi." (Marleena Ansio: Kaarisillalla, ansio oy 1998)
Tuo teksti taitaa kolahtaa aika ajoin moniin ihmisiin. Vaikka ei olisi kiire, niin silti aika tuntuu valuvan hukkaan, mitään et saa aikaiseksi. Syyllisyys painaa, kun järki yrittää selittää, että pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota tai ainakin voisit tehdä. Silti tylsistyneenä makaat sohvalla ja tuijotat telkkaria.
Entä jos asia on todella niin, että Jumala onkin luomassa meissä jotain uutta? Valmistamassa meitä johonkin uuteen. Keräät voimia, jotta jaksaisit uudet haasteesi.
Muistatko tekstini Psalmi 27:14? Jos et, voit käydä lukemassa tästä linkistä:
http://iipanilotjasurut.blogspot.fi/2012/10/psalmi-2714.html
Siinä kerron, kuinka yritykseni toimii huonosti ja miksi edes Jumala salli minun perustaa yrityksen, jos siitä ei mitään tule.
Totuus on, ettei sitä yritystä ole enää olemassa. Mutta ilman sitä yritystä minulla ei olisi nykyistä työpaikkaani. Eli, vaikka yritys kuopattiin, niin ehkä siinä elämänvaiheessa se oli silti paras ratkaisu, vaikka tunnenkin epäonnistuneeni yrittäjänä.
Ehkä joskus tulevaisuudessa vielä tulen tarvitsemaan yrittäjäntaitojani, mistä sen tietää, vaikka en siitä tällä hetkellä haaveilekaan.
Mutta mietin lähes päivittäin, mitä minusta tulee "isona". Miten voisin palvella seurakunnassa enemmän, mikä on se minulle sopiva työpaikka, jossa jaksaisin käydä päivittäin, miten jaksaisin viedä lapsia enemmän harrastuksiin ja kasvattaa heitä oikein, miten.......... Kiirettä on monenlaista. Joillakin se on fyysistä/henkistä työstä johtuvaa kiirettä, jotkut tekevät kiireen omassa päässään omilla vaatimuksilla tai yrittäen toteuttaa toisten vaatimuksia.
Vaikka jaksamiseni on rajoittunutta, niin silti tunnen, että olen sillä paikalla kuin minun kuuluukin olla tässä elämäntilanteessa. Kun äiti ei ole kokoajan väsynyt, kykenee hän olemaan enemmän läsnä lastensa elämässä. Ja mikä voi olla tärkeämpää alaikäisten lasten äitinä (ja varmasti isompienkin)? Tehtäväni tällä hetkellä on olla läsnä. Se riittää. Muut vaatimukset teen omassa päässäni ja ne voi heittää romukoppaan tai jättää odottamaan aikaa, kun lapset kykenevät huolehtimaan itsestään suurimman osan ajasta itse.
Ps. En tunne olevani mikään äiti-tyyppi ja siksi tämä on ollut hankalaa oppia ja uskoa, vaikka monet ovat sanoneet, että tehtäväni tällä hetkellä on olla äiti (ja vaimo).
Siunausta kiireettömään päivääsi! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)