Tässä tulee minun tarinani.
"Olen särkynyt saviruukku
pala palalta murtui pois.
Vain ihmettelin ja itkin.
En millään murtunut ois."
(Liisa Pukkila-Pajunen)
Olen uskovaisesta kodista. Usko on ollut aina läsnä elämässäni ja tietoisen päätöksen seurata Jeesusta tein 12-vuotiaana.
Silti elämä ei ollut helppoa. Olin koulukiusattu. Minulle huudeltiin ja jopa fyysisesti käytiin käsiksi. Mutta koskaan ei uskovaisuuttani pilkattu, jota olen suuresti ihmetellyt. Kavereita minulla oli koulussa, mutta hekin saattoivat yhtäkkiä kadota. En tiennyt olinko tehnyt jotain väärin vai ei. Epävarmuus varjosti koulunkäyntiäni koko ajan.
Onneksi seurakunnassa oli hyvä ystävä, joka pysyi rinnallani. Hän asui kauempana, joten näin häntä harvemmin, mutta saatoin luottaa hänen ystävyyteen. Olen tänäkin päivänä todella kiitollinen hänen ystävyydestä, vaikka elämämme onkin mennyt fyysisesti kauas toisista.
Kovetin itseni, jotta pilkkasanat eivät satuttaisi minua niin kovin. Kotonakin tunsin olevani perheen kummajainen. Tunsin itseni hylätyksi, arvottomaksi, ihmiseksi, jota sai pilkata niin paljon kuin halusi. Tuntui, ettei tukea tullut mistään. Tänä päivänä tiedän sille selityksen, josta olen tässäkin blogissa kertonut: erityisherkkyys. Reagoin vain asioihin liian vahvasti ja muut eivät ymmärtäneet minua.Itsetuntoni kärsi jatkuvasta kiusaamisesta. Ja kun isojen sisarusten hyväntahtoinen vinoilu kotonakin tuntui pahalta, koin ettei minusta ole mihinkään. Masennuin.
Arvioin, että olen ollut masentunut 13-vuotiaasta 18-vuotiaaseen asti, jolloin viimein lähdin hakemaan apua. Kun pahaolo kasvoi niin suureksi, ettei nähnyt muuta poispääsyä kuin itsemurhan. Tässä tulee Jumala kuviin mukaan. Jos en olisi tuntenut Jeesusta henkilökohtaisesti, en olisi enää hengissä. Pahimmassa synkkyydessäkin silti tiesin, että on TOIVO jossakin ja itsemurha ei ole ratkaisu.
Viimein löysin itseni suljetulta. Siellä sain vihdoinkin tuntea, että minua kuunnellaan. Jopa potilaat kuuntelivat, kun kerroin uskostani. Kuukauden verran oltua siellä, palasin kotisohvalle tuijottamaan telkkaria. Olin sairauslomalla puolisen vuotta, jonka jälkeen pikkuhiljaa palasin opiskelujen pariin. Itse paraneminen vei vuosia. Ja vasta itsetunnon kehittyminen sekä itseni tunteminen on auttanut pitämään pahimmat masennuksen oireet kurissa. Perheellä on tässä ollut suuri vaikutus. Kun sain ensimmäisen lapsen ja huomasin, että osaan pitää hänet hengissä ja hoitaa häntä, kasvatti itsetuntoani kummasti. Myös mieheni on tukenut minua valtavasti. Hän on viimein oppinut tuntemaan "oikkuni" ja antaa tilaa tarpeilleni.
Mutta suurin kiitos kuuluu Jumalalle. Hän on kumminkin johtanut elämääni ja kuljettanut eteenpäin joka päivä. Täyttänyt unelmani hämmästyttävän tarkasti. Hän on Toivo, joka kantaa eteenpäin. Sinuakin.
"Sinä, Herra, minut murskasit
vaan talletit kaikki palat.
Niin paljon minua rakastit.
Tahdoit uutta kokonaan.
Anna savelle uusi muoto,
tee minusta uusi ruukku,
niin rakkautesi nyt näytät,
taas murtunutta käytät.
Tahdon kertoa särkyneille:
Ei siruja heitetä pois.
Kallista halpa savikin
Mestarin kädessä ois.
(Jukka Salminen, Liisa Pukkila-Pajunen: Saviruukku)
Siunausta päivääsi! :)
