Koiruuksia

Tiedän, että suututan varmasti aika monen koiranomistajan tällä tekstilläni, mutta olen miettinyt tätä pitkään ja nyt puhun suuni puhtaaksi.
En ole koiravihaaja, jos en myönnä olevani kovin koiraihminenkään. Koirat ovat sulosia ja tunnen monta mukavaa koiraa lähipiiristäni. Mutta nyt kerron niistä vähemmän mukavista koirista tai oikeastaan koiranomistajista.

Tykkään kulkea lähimetsässä. Teen ristiin rastiin kävelylenkkejä ja talvella hiihdän, jos on mahdollista (ja kun jaksan). Mutta viime aikoina into on laantunut. En halua enää mennä metsään kävelylle, kun en luota kaikkiin koiranulkoiluttajiin. Mistä se johtuu, niin ihan omista kokemuksista.
En pelkää koiria yleisesti. En mene paniikkiin, jos koira tulee vastaan, on se vapaana tai hihnassa, jos koira ei korviaan lotkauta minulle. Mutta siinä vaiheessa, kun koira kiinnostuu minusta ja ei korvia lotkauta omistajalle (vapaana ollessaan), siitä en tykkää. Te koiraihmiset voitte kommentoida, mitä itse pidätte siitä tilanteesta, kun esim. rottweiler tai sakemanni tulee teitä vastaan, ei päästä ohi ja omistaja kutsuu koiraa täyttä kurkkua ja koira ei reagoi mitenkään. Haluaisin kuulla, että olenko ainoa ihminen, jota siinä tilanteessa alkaa hirvittää. Tämä on tositilanne, joka minulle on käynyt meidän lähimetsässä, vaikka ei lähikuukausina.

Parasta tilanteessa oli se, että omistaja ei kommentoinut asiaa mitenkään minulle. Hänestä oli kai ihan normaalia, että koira ei päästä kulkemaan vierasta ihmistä ohitseen. Tai en lähtenyt testaamaan, päästääkö, koska en ollut satavarma, miten koira olisi siihen reagoinut.

Eli tämä oli vaan tällainen pieni pyyntö, että omistajat pitäisivät koiransa hihnassa myös metsässä kulkiessaan, jos eivät kykene hallitsemaan koirulaisiaan täysin. Siis tarkoitin metsiä, mitkä on kaupungin läheisyydessä ja jossa kulkee muitakin ihmisiä. Tiedän, että pyyntöni kuulostaa idioottimaiselta ja pöyristyttävältä ja todella naurettavalta, mutta esitin sen silti. Koska olen nähnyt monen omistajan pitävän koiransa hihnassa metsässä liikkuessa. Siksi ajattelin, ettei se ehkä ole mahdoton ajatus.

Siunausta päivääsi! :)

Iipa

Ravintosuosituksia

Olin viime viikolla kuuntelemassa luentoa ravitsemuksesta. Tai parillakin aihetta käsittelevällä luennolla. Ensimmäisessä mietittiin omaa ravitsemusta ja miten sitä voisi muokata terveellisemmäksi tai miten tehdä muutoksia omaan ravitsemukseen tai yleensäkin elämäntapoihin (vastaus oli pienin askelin, ei kaikkea kerralla, muuten väsähtää).
Toisella luennolla kerrottiin lasten/perheen uusista ravitsemussuosituksista. Niistä tarkemmin voit lukea täältä, Valtion ravitsemusneuvottelukunnan sivuilta.

Moni asia oli tuttua, mutta luennoitsijan eräs kommentti jäi mieleen. Lapset eivät osaa kuvailla, mitä on hyvä ruoka (sitä oli kysytty joiltakin koululaisilta). Meillä Suomessa keskitytään vain itse ruoka-aineisiin, mitä se sisältää ja onko se terveellistä vai ei. Miten itse kuvailisit edessäsi olevaa ruokaa? Viiniä me kyllä osataan kuvailla, tms.
Myös ravintokasvatukseen kuuluu se, miten syömme ja missä. Neuvolassa tai hammashoitolassa ei tarvitsekaan aina jutella ruuan sisällöstä vaan miten meillä syödään ja millainen ilmapiiri on ruokailun aikana. Asiat muutenkin voitaisiin opetella positiivisuudesta käsin, ei se mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Voisimme kerrankin unohtaa negatiivisen asenteen ravitsemuksen kohdalla. Mietitään, mitä SAAN syödä, ei pelkästään sitä mikä on kiellettyä. Varmasti huomaat eron hyvin pian ruokailutottumuksissa. Kokeile, jos et usko. :)

Saman voisi muuntaa omaan uskonelämään. Ei aina lähdettäisi liikkeelle siitä, mikä on kiellettyä, vaan mikä on sallittua. Kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi minulle. Kaikki on luvallista, mutta en anna minkään hallita itseäni (1. Kor. 6:12). Niin siellä Raamatussa lukee, jos et sitä tiennyt. Jos aina ajattelen kaikesta, en saa tehdä tuota, en saa tehdä tätä, en saa tehdä mitään, alkaa varmasti naama menemään kurttuun ja pahimmillaan sairastuttaa meidät, jos elämä on aina negatiivista ajattelua. Tietysti Raamatun opetuksia on hyvä noudattaa, mutta sehän on sama kuin liikennesäännöt. Jos noudatan liikennesääntöjä, ei minun tarvitse pelätä, jos poliisi tulee vastaan tai pysäyttää minut. En minä autoon istuessani ala miettimään jokaista liikennesääntöä erikseen, miten nyt liikenteessä pitikään käyttäytyä. Ne on kerran opiskeltu autokoulussa ja muistissa pysyy, kun niitä käyttää jatkuvasti eli ajelee autolla. Kun usko on osa päivittäistä elämääni, säännöt pysyvät muistissa. Olen jo lapsena kuullut Raamatun opetuksia ja lukenut/luen aikuisena itse Raamattua ja oppinut, mikä on hyväksi minulle ja mikä ei.Kun vielä käy oman srk:n tilaisuuksissa ja kuulee lisää opetusta Jumalasta, ei voi väittää, etteikö tietäisi asioista. Ja onneksi minulla on Pyhä Henki vielä muistuttamassa minua, kun teen jotain typerää. Ei minun tarvitse joka päivä miettiä lakkaamatta, olenko nyt tehnyt väärin vai ei.
Jos ostan suklaadonitsin ja kahvin, teenkö syntiä. Suklaadonitsi ja kahvi ei ehkä ole terveydellemme hyväksi, mutta ei siitä haittaakaan ole, jos teemme sen vaikka kerran vuodessa (tai kerran kuussa). Tietysti pitää muistaa, jos on ollut kovalla laihdutuskuurilla ja saanut pudotettua hienosti kiloja ja sortuu tuohon suklaadonitsiin, voi pahimmillaan tuhota kaikki aikaansaannokset, jos on niin addikti hiilihydraateille. Mutta onko se syntiä?

Elämä on joka päivä täynnä valintoja. Ja välillä se valintojen tekeminen on hankalaa. Kuten mediassa ja somessa on tuutin täydeltä eri ravintosuosituksia ja mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, niin pitää muistaa, että maalaisjärjen käyttäminen on sallittua ja kaikki jotka kutsuu itseään asiantuntijoiksi eivät pakosti ole sitä (jokainen saa kutsua itseään ravitsemusasiantuntijaksi ilman mitään koulutusta, mutta ravitsemusterapeutiksi ei saa). Sama uskonelämässäkin. Puhujia riittää, sinä itse teet päätöksen, kuunteletko vai et. Siihen auttaa oma Raamatun tuntemus, kuten oma opiskelu terveellisen ravinnon suhteen auttaa karsimaan kaiken maailman puheet kielletyistä ja sallituista ravintoaineista.

Siunausta päivääsi ja herkullista joulunaikaa! ;)

Takki tyhjä

Tuli sitten tällä viikolla vietettyä KTP Basketin pukuhuoneessa kolme päivää. No, en mä siellä koko ajan ollut ja yhtään yli kaksi metristä miestä en siellä nähnyt. Olipa pukuhuone muutettu erään pienen yksityistilaisuuden ensiapuhuoneeksi (yksityistilaisuudessa oli noin 600 vierasta). Se oli mielenkiintoista ja oli upeaa olla osa yli sadan hengen talkooporukkaa.

Mutta nyt on takki tyhjä. Jumalanpalveluksessa meinasin nukahtaa kirkon penkkiin, vaikka lavalla olikin mielenkiintoinen ohjelma. Ajatus huomisesta työpäivästä ei innosta. Tekisi mieli vain nukkua seuraavat 12 tuntia tai ehkä 24... Miten tästä eteenpäin?

Aikasemmin olisin alkanut vain stressaamaan huomista työpäivää ja miettimään, että voi kamalaa, maanantait ovat yleensä rankkoja päiviä ja kauheeta miten mä jaksan, mä en kumminkaan nuku ensi yönä....... Onneksi takki tyhjänäkin saan heittäytyä Jumalan armon varaan. Huokaista Hänen puoleensa, että anna sinä voima huomiseen työpäivään, vaikka olisi rankkaa, vaikka en nukkuisi ensi yönä. Sinä Herra tiedät kaiken etukäteen, ole sinä kanssani. Aamen.

Mitä sitä enempää tarvitseekaan tehdä. Nyt voi mennä rauhassa nukkumaan. Vaikka on takki tyhjänä ja aivot ei toimi ja tekstiä ei tule tämän enempää. Aina ei tarvitse jaksaa. Saa vaan olla.

Siunattua alkavaa viikkoa sinulle! :)

Ruma ankanpoikanen

Hyljeksitty, erilainen, ruma, kukaan ei huoli. Tuntuuko tutulta? Ajatteletko, voiko Jumala käyttää minunlaista heikkoa ihmistä mihinkään?

Kerronpa sinulle tarinan kasvimaailmasta. Oikeastaan niitä on kaksi.

Mieheni meni kesällä ostamaan uutta alppiruusua meille, kun yksi ei selvinnyt viime talvesta tai sitten keväästä, jolloin unohdimme kastella... No, hän meni puutarhamyymälään ja katseli uusia rodoja (kuten me alppiruusuja kutsumme). Siellä oli yksi, joka ei ollut kukkinut. Kukaan ei huolinut sitä siitä syystä. Myyjä halusi eroon siitä ja myi sen edullisesti miehelleni. Mies kaivoi sille ison montun, laittoi hyvää multaa ja kasteli sitä ahkerasti. Lämmin loppukesä teki tehtävänsä. Luvassa oli harvinainen ilmiö. Se näkyy viereisessä kuvassa.

Kasvi alkoi hyvässä hoidossa kukkia syksyllä, milloin sen pitäisi alkaa valmistautua talveen ja tehdä ensi kesän nuput. Mielenkiintoista onkin nähdä tuleeko ensi kesänä yhtään kukkaa. Mutta se on sen ajan murhe.

Toinen tarina on vastaavanlainen. Tämäkin tapahtui miehelleni. Meidän amppelikukka oli parhaat päivänsä nähnyt ja pyysin miestä ostamaan uuden kukan (tai edes hävittämään ruskea jäännös pois). Mies meni Prismaan ja löysi sieltä kukan muutamalla eurolla, koska siinä oli vain nuppuja, mutta ei yhtään auennutta kukkaa. Silloin oli ilmat jo viilenneet, eikä tiedetty, tuleeko lämmintä ollenkaan ja jaksaako kukka avata nuppuja. Mutta kuinka kävikään? Kuvan näette alla.

Täytyy myöntää, että itsekin epäilin tämän amppelin kukkimista, mutta silti se päätti avata nuppunsa ja alkaa kukoistamaan. Aivan kuin ruma ankanpoikanen, josta kasvoi upea joutsen.

Älä koskaan epäile Jumalan kykyjä käyttää sinua, jos sinä itse olet vain valmis siihen. Väkisin Hän ei tee mitään.



Oikein ihanaa alkavaa syksyä sinulle ja siunausta päivääsi! :)

Kirkasta sen olla pitää

Siis juomaveden.
Oletko koskaan nähnyt lähdettä? Tai juonut siitä? Entä uinut lähdepohjaisessa vedessä? Se on yleensä aika kylmää.
Itse olen nähnyt montakin lähdettä. Jo alle kouluikäisenä kävin juomassa vettä lähteestä, joka oli kotimme lähellä. Se oli jännää ja kivaa. Ja kuinka hyvää vesi olikaan.


Viime viikonloppuna näin erikoisimman paikan lähteelle. Se oli parin metrin päässä meren rannasta, lähes kiinni vedessä. Silti sen vesi oli puhdasta ja hyvää, vaikka en mistään hinnasta menisi juomaan Suomenlahden vettä. Suolainen vesi ei päässyt sekoittumaan lähteeseen ja sillekin on oma selityksensä, jota en nyt tähän hätään muista.

Tuosta Jumalan luomasta ihmeestä eli kummallisesta paikasta lähteelle tuli mieleen, kuinka me ihmiset yritämme sotkea Jumalan luoman puhtaan veden omilla sotkuisilla vesillämme, vaikka kuvittelemme omamme olevan niin puhdasta ja hyvää. Vesi saattaa näyttää kirkaalta ja hyvältä, mutta se saattaa olla täysin saastunutta. Menisitkö juomaan kirkkaasta järvivedestä Etelä-Suomessa tai puhtaannäköisestä ojasta? En minä ainakaan.
Mutta me olemme viisaana ohjaamassa ja selittämässä Jumalan tekoja ja Sanaa omilla ajatuksillamme, jolloin tuloksena on vain eräänlainen vatsatauti eli metsään mennään ja kovaa.

Emmekö voisi lukea Raamattua kokonaisuutena, niinkuin siellä sanotaan ja uskoa sen pohjalta, eikä lähteä tulkitsemaan oman mieltymyksen mukaan?

Lähde Jumalan pulppuaapi, mutta se on jokaisen oma valinta, uskaltaako siitä juoda. Suosittelen niin tekemään, mutta en pakota.

ps. Voin kertoa, että mukanani ollut vesijohtovesi kaadettiin hiekalle, kun olin maistanut lähteen vettä. Aito tuote on aina aito tuote. Ilman kemikaaleja ja ihmisten lisäämiä juttuja.

Siunausta päivääsi! :)

Terveisiä Erityisherkkyyskurssilta Perheniemestä!

 Perhonen näyttää niin kauniilta, että tekee mieli koskettaa, ihan vähän vaan. Mutta se pienikin kosketus voi vioittaa niin, ettei perhonen enää kykene lentämään. Ainoastaan oppimalla, miten perhosta pitää käsitellä, voi perhonen selviytyä lentokykyisenä.

Olen aikasemmin kirjoittanut erityisherkkyydestä ja kerännyt tietoa kirjoista ja netistä.
Mutta löysinpä kurssin, joka oli tarkoitettu juuri meille HSP-ihmisille. Halusin mennä kuuntelemaan, että olenko minä todella ymmärtänyt oikein asiat ja onko jotain, mitä uutta voisin oppia. Kenties jakaa muille omia kokemuksia.

Kurssi järjestettiin kauniina elokuisena viikonloppuna Perheniemen Opistolla Iitissä. Opettajana toimi aivan ihanan lämminsydäminen Kaisa Heikkilä. Hän hienosti selitti asiat ihan suomen kielellä ja väänsi rautalangasta tarvittaessa, jos ei muuten ymmärretty. Sisältö oli tällä kurssilla ihan perustietoa asiasta, mutta sitä tulikin paljon. Eli pystyi viikonlopussa oppimaan hyvin paljon erityisherkkyydestä, vaikka ei olisi sitä ennen tiennyt asiasta yhtään mitään. Suosittelenkin lämpöisesti tätä kurssia sellaisille, jotka epäilevät, voisiko heillä olla HSP tai jollain läheisellä. Kurssille voi osallistua, vaikka ei itse olisi HSP, vaan haluaa saada lisää tietoa työn tai läheisen vuoksi. Myös miehet voivat osallistua siinä missä naisetkin, koska erityisherkkiä miehiä on yhtä paljon kuin naisiakin.

Lämmin ilmapiiri ympäröi kurssilaisia (joita oli yli 20) heti ensimmäisestä illasta lähtien. Ketään ei pakotettu mihinkään. Ensimmäiseksi sanottiin, että saat olla aivan vapaasti ja pakko ei ole kertoa mitään. Kukin sai olla oma itsensä ja kukaan ei ihmetellyt, jos joku vetisteli jossain päin salia (yleensä heitä oli useampi, mutta sellaisia me olemme). Itse monien joukossa tunsin viimein kuuluvani joukkoon, jossa ymmärrettiin edes hiukan, miltä minusta tuntuu. Joillekin se saattoi olla ensimmäinen kerta elämässä. Tuntea kuuluvansa joukkoon. Saada kerrankin olla oma itsensä ilman, että joku ihmettelee, miksi sinä noin toimit. Se on aivan upea fiilis!

Nyt odottelen muiden kurssilaisten kanssa jatkokurssia, jossa voisi syventyä vielä enemmän asiaan.

Siunausta päivääsi olit sitten erityisherkkä tai ihan muuten vaan ihana ihminen! :)

Kaveripyyntöjä julkkiksilta

Facebookissa oli odottamassa kaveripyyntö. Ajattelin, että taas joku tuntematon, josta en tiedä yhtään mitään ja jonka hylkään saman tien. Väärin arvattu. Siellä odottikin iloinen yllätys, kun eräs lempikirjailijoistani oli jättänyt minulle kaveripyynnön. Piti ihan lähemmin tarkistaa oliko kyseessä sama henkilö vai joku saman niminen. Olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa, mutta en tunne häntä juurikaan. Puhumattakaan, että hän tuntisi minut. Olemme ehkä kerran puhuneet livenä. Siksi oli yllättävää saada tuo pyyntö. Kylläkin olin laittanut hänelle sähköpostia jokin aika sitten ja kiittänyt häntä viimeisimmästä teoksesta. Ehkä tämä oli vain hänen tapansa kiittää. Hänen sivut ovat julkiset, joten kuka vaan voi nähdä ne, mutta onhan se siistiä kuulua kaveripiiriin. (Toivottavasti hän ei loukkaannu, että heti käytän hänen kaunista elettään hyväksi blogissani...)

Miksi kerron tuon tapauksen täällä? Tulipa tuosta mieleen eräs toinen kaveripyyntö, jonka hyväksyin vuosia sitten. Häntä arvostan vielä enemmän ja hän on ihan maailmanlaajuinen julkkis ja suuri idolini. Jokainen, jolla on tai on ollut facebook, tietää miten kaveripyynnöt tulee ja kuinka ne hyväksytään. Siinä on kaksi palkkia, joissa lukee "hyväksy" ja (muistaakseni) "ohita". Voit itse valita kumpaa palkkia klikkaat.

Moni varmaan arvaa ketä julkkista tarkoitan. Ja moni varmasti on jo hänen kaverilistallaan. Entä sinä? Haluaisitko sinä olla huippuhyvissä väleissä maailmanlaajuisen julkkiksen kanssa? Se on täysin mahdollista, koska Hän on jo lähettänyt sulle kaveripyynnön. Sun pitää vaan päättää, kumpaa palkkia painat. Hyväksytkö pyynnön vai hylkäätkö sen. Kaveripyynnön voi hyväksyä missä vaan ja milloin vaan. Siihen ei tarvita kännykkää, ei tablettia, ei mitään muuta kuin sydämen halu ottaa Jeesus oman elämän kaverilistalle.

Siunausta päivääsi! :)

Tahdon asiaa

14 vuotta tuli täyteen, kun sanoin tahdon miehelleni Jumalan ja ihmisten edessä. Monesti on ollut hetkiä, että se on todellakin ollut tahdon asia jatkaa eteenpäin, meillä molemmilla. Onneksi avioliitto ei ole tunteista kiinni. Luotan, että mieheni pysyy rinnallani, tapahtuipa elämässä mitä tahansa
.

Mietin, että saman voisi siirtää ihmisten ja Jumalan väliseen suhteeseen. Raamatussakin verrataan Jeesusta sulhaseen ja seurakuntaa (meitä ihmisiä) morsiameen. Jeesus sanoi ristillä meille ihmisille tahdon. Nyt hän odottaa, että mekin sanomme tahdon. Kuten alttarilla molempien pitää vastata tahdon. Ei riitä, että toinen vain vastaa.

Ja kun molemmat ovat sanoneet tahdon ja yhteinen matka on alkanut, pitäisi molempien luottaa, että toinen pysyy toisen rinnalla, vaikka välillä olisikin rajumpaa menoa tai ikävämpää tai...
Mutta eikös me uskovaiset aloiteta suorittamaan ja miettimään, miten voisimme olla parempia uskovaisia, ansaita vielä enemmän rakkautta. Pukeudutaan tietyllä lailla, tehdään näin ja tehdään noin... Aivan kuin ei Jumalan armo riittäisi. Aivan kuin Jumala itse ei olisi sanonut tahdon ENSIN.

Jumala on rakkaus ja rakastaa meitä kaikkia, olimme sitten millaisia tahansa. Hän vain odottaa, että sanomme hänelle tahdon. Tahdotko?

Kakkuja ja kilpailuja

Vauhti alkaa kiihtymään kesää kohti. Kun on lapset syntyneet kuukauden välein, niin siinä on jo synttäreiden viettoa tiedossa pariin otteeseen ja välillä useamminkin. Kesällä alkaa myös neidin yleisurheiluharrastus toden teolla, kun on kisoja välillä joka viikko ja harjotuksia sitäkin useammin.

Sitä suurempaan arvoon nousee hiljaisuus.
Oikeasti otsikkona piti olla hiljaisuuden ilo, mutta eihän se ketään houkuta lukemaan... :D

Elämä on nykyään niin hektistä, siitä puhutaan paljon ja puhutaan jatkuvasta melusta, jota esim. kaupungeissa tulee liikenteestä, jne. Hiljaista ei ole edes yöllä, jolloin pitäisi aivojen saada levätä.
Vaikka ei olisikaan yliherkkä melulle, tms., niin ei jatkuvassa metelissä oleminen tee kenellekään hyvää. Aivot ylikuormittuvat.

Vai onko se niin, että nykyihminen ei haluakaan hiljaisuutta? Joka paikassa pitää olla musiikkia, varmaan monilla metsässäkin on napit korvilla. Ei haluta kuulla omia ajatuksia, tuulen huminaa, Jumalan puhetta. Miksi se on ajatuksena niin kamalaa? Olisi kiva kuulla teidän mielipiteitä siitä.

Itselleni esim. metsä on mitä parhain hiljentymis- ja rauhoittumispaikka. Vaikka siellä ei ole hiljaista, paitsi talvella, siellä on silti rauhallista. Luonnossa on omat äänet, mutta ne ei häiritse ajattelua, vaan ne on tasapainossa ihmisen oman luonnon kanssa. Siellä voin rukoilla, puhua Jumalalle ajatukseni vaikka ääneen tai vaan olla ja kuunnella upeaa luonnon omaa sinfoniaa. Näin alkukesästä konsertit ovat upeita. Ja täysin ilmaisia.

Oma koti on mahtava paikka nauttia hiljaisuudesta, kun muut ovat poissa, eikä pesukone huuda. Muistan, kun tulimme katsomaan taloa ekan kerran ja astuin sisälle, eka reaktio oli, että onpa täällä hiljaista. Sen oikein tunsi. Ja siitä olen nyt saanut nauttia monta vuotta. Lintujen laulu tähän aikaan kyllä kuuluu sisälle ja jääkaappi pitää omaa pientä hurinaansa, mutta moottoritien äänet eivät kantaudu sisälle ja ei ole jatkuvaa liikenteen huminaa taustalla. Korvani saavat levätä. Hyvin harvoin kuuntelen kotona radiota, koska se olisi vain yksi melun lähde lisää. Autossa kyllä kuuntelen, koska auto pitää muutenkin meteliä.

Nautitaan hiljaisuudesta. Laitapa radio pois päältä, ota napit pois korvilta kävelyn ajaksi ja eksypä metsään kulkemaan. Kuunnellaan luonnon ääniä ja omia ajatuksia välillä. Voi olla, että itse Jumala puhuu sinulle jotakin.

Siunausta päivääsi! :)

Kuin lapsi

Joskus käy mielessä, että olisi se helppoa olla lapsi, ei tarvitsisi mistään murehtia ja muut huolehtisivat tarpeistani. Vastuutakaan ei tarvitsisi juuri kantaa.

Mutta niinhän minä saan olla lapsi. Valitettavasti en voi olla vastuuton tai lapsellinen, mutta saan olla lapsi, joka voi juosta Isän luokse kertomaan murheistaan ja luottaa, että Isä kuulee ja auttaa.

Jeesus puhui siitä, että Jumalan valtakunta on lasten kaltainen ja joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle. (Luuk. 18:16-17)

Miksi lasten kaltainen? Miksi ei viisaiden, rikkaiden, köyhien tai tavallisten ihmisten kaltainen???

Millainen pieni lapsi on? Hän luottaa ja uskoo, mitä vanhempi hänelle sanoo. Ei ala analysoimaan, onko tämä varmasti oikein sanottu vai olisiko toinen tapa sittenkin viisaampi. Hän rakastaa ehdoitta. Pieni lapsi ajattelee, että hänen isänsä on vähintään supersankari, isä kykenee kaikkeen ja isä on maailman rikkain.

Kuinka moni ajattelee taivaallisesta Isästään samoin? Koska näinhän se on. Hyvin nopeasti opimme, ettei meidän maallinen isämme olekaan supersankari, kaikkeen kykenevä eikä maailman rikkain (minulla ainakaan). Mutta taivaallinen Isämme on. Valitettavasti kasvaessamme myös ajatuksemme Jumalasta muuttuu samanlaiseksi käsitykseksi kuin mikä meillä omasta isästämme on. Tässä kohdassa meidän pitäisikin säilyttää lapsen kaltaisuutemme ja luottaa Jumalaan kaikkivaltiaana, joka Hän on.

Pari kuukautta sitten kuulin todella väkevän saarnan. Siinä ei silmät pysynyt kuivina. Se tuli suoraan sydämeen. Saarna ei ollut pituudella pilattu, mutta sehän ei ole pääasia vaan sanoma.
Sanoma kuului jotenkin tähän tyyliin: Ei se haittaa, vaikka näkee painajaisia. Jeesus auttaa. Jeesus rakastaa sinua.
Saarnan piti 7-vuotias poika, jota en tuntenut ennestään. Ja tämä oli hänen ensimmäinen julkinen puheenvuoronsa.

Se kolahti minuun siksi, kun minulla on saman ikäinen poika, joka oli tuolloin taas nähnyt painajaisia. Äitinä en kyennyt poistamaan painajaisia, mutta Jeesus voi. Lupasin tuolle rohkealle pojalle kertoa terveiseni minun pojalle. Ja ei ole tainnut poikani nähdä painajaisia sen jälkeen. :)

Jeesus auttaa.

Siunausta päivääsi! :)

Minun tarinani

Kymenlaaksossa menee maaliskuussa Mahdollisuus Muutokseen-kampanja. Siinä tavalliset ihmiset kertovat kuinka Jumala on vaikuttanut heidän elämässä. Ehkä oletkin lukenut sen kirjasen, jonka sait postissa?
Tässä tulee minun tarinani.

"Olen särkynyt saviruukku

pala palalta murtui pois.

Vain ihmettelin ja itkin.

En millään murtunut ois."

(Liisa Pukkila-Pajunen)

Olen uskovaisesta kodista. Usko on ollut aina läsnä elämässäni ja tietoisen päätöksen seurata Jeesusta tein 12-vuotiaana.

Silti elämä ei ollut helppoa. Olin koulukiusattu. Minulle huudeltiin ja jopa fyysisesti käytiin käsiksi. Mutta koskaan ei uskovaisuuttani pilkattu, jota olen suuresti ihmetellyt. Kavereita minulla oli koulussa, mutta hekin saattoivat yhtäkkiä kadota. En tiennyt olinko tehnyt jotain väärin vai ei. Epävarmuus varjosti koulunkäyntiäni koko ajan.

Onneksi seurakunnassa oli hyvä ystävä, joka pysyi rinnallani. Hän asui kauempana, joten näin häntä harvemmin, mutta saatoin luottaa hänen ystävyyteen. Olen tänäkin päivänä todella kiitollinen hänen ystävyydestä, vaikka elämämme onkin mennyt fyysisesti kauas toisista.

Kovetin itseni, jotta pilkkasanat eivät satuttaisi minua niin kovin. Kotonakin tunsin olevani perheen kummajainen. Tunsin itseni hylätyksi, arvottomaksi, ihmiseksi, jota sai pilkata niin paljon kuin halusi. Tuntui, ettei tukea tullut mistään. Tänä päivänä tiedän sille selityksen, josta olen tässäkin blogissa kertonut: erityisherkkyys. Reagoin vain asioihin liian vahvasti ja muut eivät ymmärtäneet minua.Itsetuntoni kärsi jatkuvasta kiusaamisesta. Ja kun isojen sisarusten hyväntahtoinen vinoilu kotonakin tuntui pahalta, koin ettei minusta ole mihinkään. Masennuin.

Arvioin, että olen ollut masentunut 13-vuotiaasta 18-vuotiaaseen asti, jolloin viimein lähdin hakemaan apua. Kun pahaolo kasvoi niin suureksi, ettei nähnyt muuta poispääsyä kuin itsemurhan. Tässä tulee Jumala kuviin mukaan. Jos en olisi tuntenut Jeesusta  henkilökohtaisesti, en olisi enää hengissä. Pahimmassa synkkyydessäkin silti tiesin, että on TOIVO jossakin ja itsemurha ei ole ratkaisu. 

Viimein löysin itseni suljetulta. Siellä sain vihdoinkin tuntea, että minua kuunnellaan. Jopa potilaat kuuntelivat, kun kerroin uskostani. Kuukauden verran oltua siellä, palasin kotisohvalle tuijottamaan telkkaria. Olin sairauslomalla puolisen vuotta, jonka jälkeen pikkuhiljaa palasin opiskelujen pariin. Itse paraneminen vei vuosia. Ja vasta itsetunnon kehittyminen sekä itseni tunteminen on auttanut pitämään pahimmat masennuksen oireet kurissa. Perheellä on tässä ollut suuri vaikutus. Kun sain ensimmäisen lapsen ja huomasin, että osaan pitää hänet hengissä ja hoitaa häntä, kasvatti itsetuntoani kummasti. Myös mieheni on tukenut minua valtavasti. Hän on viimein oppinut tuntemaan "oikkuni" ja antaa tilaa tarpeilleni.

Mutta suurin kiitos kuuluu Jumalalle. Hän on kumminkin johtanut elämääni ja kuljettanut eteenpäin joka päivä. Täyttänyt unelmani hämmästyttävän tarkasti. Hän on Toivo, joka kantaa eteenpäin. Sinuakin.

"Sinä, Herra, minut murskasit

vaan talletit kaikki palat.

Niin paljon minua rakastit.

Tahdoit uutta kokonaan.

Anna savelle uusi muoto,

tee minusta uusi ruukku,

niin rakkautesi nyt näytät,

taas murtunutta käytät.

Tahdon kertoa särkyneille:

Ei siruja heitetä pois.

Kallista halpa savikin 

Mestarin kädessä ois.

(Jukka Salminen, Liisa Pukkila-Pajunen: Saviruukku) 

Siunausta päivääsi! :) 

Anteeksiantamus

"Anna anteeksi." "Sori!" "Hei, mä oon pahoillani."

Ihmissuhteissa sattuu ja tapahtuu. Välillä joutuu pyytämään anteeksi omia toilailujaan. Anteeksipyytäminen on joskus todella vaikeaa. Myöntää itselle ja muille, että olen tehnyt väärin. Kuinka noloa! Mutta kuinka vapauttavaa!!! :)

Entä sitten anteeksiantaminen. Toinen on tehnyt sinua kohtaan väärin. Satuttanut ehkä todella pahasti, joko fyysisesti tai henkisesti, pahimmillaan molemmilla tavoilla. Silti pitäisi antaa toiselle anteeksi.
Miksi?

Opiskeluaikana luin mielenkiintoisen artikkelin anteeksiantamisesta. Se, että sä teet tietoisen päätöksen olla antamatta anteeksi toiselle ihmiselle tai itselle, satuttaa sinua itseäsi. Se voi sairastuttaa sinut jopa fyysisesti. Anteeksiantamattomuus antaa luvan katkeruudelle, joka sairastuttaa ajan myötä. Tämä on ihan faktaa ilman, että otetaan Raamattua esiin. Mutta Raamatussa puhutaan aika selkeästi myös samasta asiasta. Älä anna tilaa katkeruudelle. Älä anna auringon laskeutua vihan ylle.

Anteeksiantaminen on tahdon asia. Se ei tarkoita, etteikö toinen henkilö olisi vastuussa tekemistään vääryyksistä, vaikka antaisit anteeksi. Anteeksi voi antaa, vaikka tuntuisikin vielä pahalta ja oma paranemisprosessi olisi kesken. Riittää, että tekee tietoisen päätöksen antaa anteeksi. Viimein huomaa antaneensa oikeesti anteeksi ja on oikeasti vapaa. Jumalalta voi pyytää apua tähänkin prosessiin.

Varmasti vaikeinta on antaa anteeksi itselle ja uskoa, että Jumala antaa anteeksi minulle. Vaikka uskoisi, että Jumala antaa anteeksi murhaajalle ja muille ihmisille, mutta MINULLE myös?!!?! Niin. Kyllä Jeesus kuoli ristillä myös sinun pahojen tekojen (syntien) tähden. Ainoa on, että uskot niin tapahtuneen. Muuta ei tarvita.

Siunausta päivääsi! :)

Ystävyys on kallein aarre

Oletko menettänyt ystävää koskaan? Jostain syystä välinne ovat menneet poikki.
Jos olet, tiedät kuinka tuskallista se on. Varsinkin, jos välirikko on käynyt ilman, että tiedät syytä siihen. Voit vain arvailla syitä. On hankalaa olla syyttämättä itseään, mitä tein väärin, miksi kävi niin, miksi toinen ei sanonut mitään, hylkäsi vain.

Itselleni on käynyt niin. Vaikka pahin kipu on mennyt, se on silti sisimmässäni. Aika ei poista syviä haavoja, vaikka ne parantuisivatkin, arvet jäävät.

Kun sama tapahtuu toisen kerran ja vielä tietää syynkin, mistä välirikko johtuu, se ei ole yhtään sen helpompaa. Ehkä vielä pahempaa. Olenko oikeasti näin kamala ihminen, että kaikki hylkäävät minut?

En. En ole. Me ihmiset vain olemme rikkinäisiä monella tapaa ja törmätessämme toisiimme, saatamme tietämättämme/tahtomattamme hajottaa toisessa ihmisessä jotakin. Ja ne välirikotkin ovat Jumalan suurta armoa, vaikka se ei siltä tuntuiskaan. Emme kasva pelkässä auringonpaisteessa.

Jumalan suurta armoa oli myös se, että jälkimmäisellä kerralla sain ystäväni takaisin. Olen siitä niin kiitollinen Jumalalle, etten osaa sanoin kuvata. Ehkä siinä on pieni pilkahdus sitä tunnetta, mitä Jeesus kokee, kun suostumme Hänen ystävyyteen.
Ihmisystävät ovat minulle todella tärkeitä, mutta kaikkein paras ystäväni on silti Jeesus Kristus. Onneksi Hän tahtoo olla kaikkien ystävä ja sä teet itse päätöksen, haluatko sä olla. Muuta ei tarvita. :)

Siunattua päivää ja hyvää ystävänpäivää 14.2.! :)

Ps. Minun mielestäni ystävänpäivä on joka päivä ja ystävää tulee muistaa muulloinkin, kuin vain kerran vuodessa...

Anna kiireen mennä

" Joskus päivät tuntuvat valuvan kuin hukkaan. Et saa mistään otetta, kuin kiireellistä kiinni otettavaa olisi niin paljon, niin liikaa. Aikaansaannoksia ei ole, tai jos vähän on, niin nekin tuntuvat turhilta. Ihan kuin joku huijaisi sinua, tai sinä itseäsi.

Mutta niinhän se ei onneksi ole. On vain sellaisia päiviä ja aikoja, jotka vain tuntuvat siltä.
Katsos, ei sinussa ole mitään vikaa, vaan juuri silloin, kun sinä et tunnut saavan mitään aikaiseksi, mistään otetta, juuri silloin sinussa ehkä on kehittymässä jotain uutta, joka tarvitsee voimiasi, aikaasi, ja rauhaa sinussa.

Ole rauhassa, ja anna kiireen mennä ohi." (Marleena Ansio: Kaarisillalla, ansio oy 1998)

Tuo teksti taitaa kolahtaa aika ajoin moniin ihmisiin. Vaikka ei olisi kiire, niin silti aika tuntuu valuvan hukkaan, mitään et saa aikaiseksi. Syyllisyys painaa, kun järki yrittää selittää, että pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota tai ainakin voisit tehdä. Silti tylsistyneenä makaat sohvalla ja tuijotat telkkaria.

Entä jos asia on todella niin, että Jumala onkin luomassa meissä jotain uutta? Valmistamassa meitä johonkin uuteen. Keräät voimia, jotta jaksaisit uudet haasteesi.

Muistatko tekstini Psalmi 27:14? Jos et, voit käydä lukemassa tästä linkistä:

http://iipanilotjasurut.blogspot.fi/2012/10/psalmi-2714.html

Siinä kerron, kuinka yritykseni toimii huonosti ja miksi edes Jumala salli minun perustaa yrityksen, jos siitä ei mitään tule.
Totuus on, ettei sitä yritystä ole enää olemassa. Mutta ilman sitä yritystä minulla ei olisi nykyistä työpaikkaani. Eli, vaikka yritys kuopattiin, niin ehkä siinä elämänvaiheessa se oli silti paras ratkaisu, vaikka tunnenkin epäonnistuneeni yrittäjänä.

Ehkä joskus tulevaisuudessa vielä tulen tarvitsemaan yrittäjäntaitojani, mistä sen tietää, vaikka en siitä tällä hetkellä haaveilekaan.

Mutta mietin lähes päivittäin, mitä minusta tulee "isona". Miten voisin palvella seurakunnassa enemmän, mikä on se minulle sopiva työpaikka, jossa jaksaisin käydä päivittäin, miten jaksaisin viedä lapsia enemmän harrastuksiin ja kasvattaa heitä oikein, miten.......... Kiirettä on monenlaista. Joillakin se on fyysistä/henkistä työstä johtuvaa kiirettä, jotkut tekevät kiireen omassa päässään omilla vaatimuksilla tai yrittäen toteuttaa toisten vaatimuksia.

Vaikka jaksamiseni on rajoittunutta, niin silti tunnen, että olen sillä paikalla kuin minun kuuluukin olla tässä elämäntilanteessa. Kun äiti ei ole kokoajan väsynyt, kykenee hän olemaan enemmän läsnä lastensa elämässä. Ja mikä voi olla tärkeämpää alaikäisten lasten äitinä (ja varmasti isompienkin)? Tehtäväni tällä hetkellä on olla läsnä. Se riittää. Muut vaatimukset teen omassa päässäni ja ne voi heittää romukoppaan tai jättää odottamaan aikaa, kun lapset kykenevät huolehtimaan itsestään suurimman osan ajasta itse.

Ps. En tunne olevani mikään äiti-tyyppi ja siksi tämä on ollut hankalaa oppia ja uskoa, vaikka monet ovat sanoneet, että tehtäväni tällä hetkellä on olla äiti (ja vaimo).

Siunausta kiireettömään päivääsi! :)

Erityisen herkkä tyyppi - mikä ihmeen HSP?

Onko sinulla jaksoja, kun jaksat juuri ja juuri käydä töissä ja muuten suurinpiirtein makaat sängyssä? Vai onko tuo vieras ajatus sinulle ja ajattelet, että vain kipeä ihminen toimii noin?

Entä, jos tuo on jokapäiväistä? 8 tunnin työpäivä verottaa kaikki voimat ja illaksi ei jää muuta kuin lepo ja väsymys. Mietit, mikä sinua vaivaa. Olenko tulossa hulluksi vai kipeäksi vai miksikä. Miksi ei löydy vastausta? Miksi menetän hermot niin herkästi pikkuasioista?

Olisiko kyseessä erityisherkkyys eli HSP (Highly Sensitive Person)? Helpon testin asiasta voit tehdä täällä.
Itselleni tämä asia avautui reilu vuosi sitten ja se muutti minun elämäni lähes täysin siinä mielessä, että selvisi, etten olekaan hullu, minun omituiset tapani ovatkin osa minun persoonaa eikä merkki mistään mielenterveysongelmasta/sairaudesta. Muuttamalla edelleen asioita paransin jaksamista työelämässäni, mutta valitettavasti meluisa työ ei ole paras mahdollinen paikka erityisherkälle, joka jossain määriin kärsii myös aistiyliherkkyydestä/misofoniasta, josta kerron kohta.

Erityisherkän ihmisen tuntomerkkejä on mm.

- herkkyys huomata ihmisten mielialat
- tunnollisuus/perfektionismi (huomaatko, että minulla ei ole yleensä kirjotusvirheitä teksteissäni, ellei sellaiseksi lasketa sitä, etten aina tiedä kirjotetaanko yhteen vai erikseen, tms.), kamalaa lukea tekstiä, joka vilisee virheitä, esim. kirjoissa.
- nälkä, kipu, väsymys, kylmyys/kuumuus haittaavat selvästi keskittymistä
- erilaisia aistiherkkyyksiä; "villa vaan ei sovi ihoani vasten, vaikka olisi kuinka pehmeää", kirkkaat valot, kovat äänet, voimakkaat hajut, hajuvedet varsinkin ja miesten partavedet/Axe (pitäisi lailla kieltää)...
- muutokset elämässä stressaavat herkemmin esim. kesä/talviajan vaihtuminen
- väsyy muita herkemmin ja pitää päästä lepäämään tai hiljaiseen paikkaan työpäivän tai juhlien jälkeen (jopa parin tunnin välein), vaikka olisi ystävien seurassa ollut, huomaa väsymyksen.
- elämä on jatkuvaa tasapainoilua; näenkö parhaan ystävän vai jäänkö kotiin lepäämään, jotta en ole huomenna niin väsynyt töissä/koulussa.

Tässä muutamia otteita ja nuo ovat sellaisia, jotka pätevät aika hyvin minuun. Erityisherkkyys ei ole sairaus vaan ominaisuus ja siksi kaikki asiat eivät päde kaikkiin ja jokainen on erilainen, toinen on herkempi kuin toinen. Joku reagoi herkästi meluun ja toista se ei häiritse ollenkaan.
Kylläkin, kun nämä asiat kuormittavat ihmistä vuodesta toiseen, voi ne aiheuttaa sairauksia, kuten masennusta eli ihminen uupuu ja masentuu, kun aivot "ylikuumenee".

Itse olen erityisen herkkä melulle ja erilaisille äänille. Olenkin tehnyt oman "diagnoosin", että syynä olisi aistiyliherkkyys/misofonia.

Wikipedia sanoo näin aistiyliherkkyydestä:

"Tahdosta riippumaton keskushermosto säätelee useimmilla ihmisillä automaattisesti aistikokemuksia vaimentaen valikoivasti ulkomaailmasta tulevien ärsykkeiden aistimuksia. Tämä ilmenee esimerkiksi siten, että ihminen kokee pitkään jatkuneen aistiärsykkeen heikkenevän asteittain tai jopa lakkaavan kokonaan. Esimerkiksi jonkin aikaa pahassa hajussa oleskelun jälkeen saattaa tuntua siltä kuin haju olisi kokonaan kadonnut, vaikka todellisuudessa haju onkin pysynyt samana. Kun tällaista aistiärsykkeen vastaanoton vaimennusta ei tapahdu, henkilö ei totu esimerkiksi häiritsevään hajuun tai meluun, vaan ärsykkeen häiritsevyys jopa kumuloituu altistuksen aikana."

Misofonia liittyy tavallisiin ääniin, jotka eivät ole kovia, mutta herättää jonkun tunnereaktion ihmisessä, esim. erilaiset syömisäänet (purkan jauhaminen, nieleminen, mässytys), yskiminen, naputtelu/rummutus sormilla, nivelien naksuttelu.

Itselläni misofonia ei ole erittäin paha (lue, en saa julkisia raivokohtauksia), yleensä se liittyy väsymykseen. Silloin olen extraherkkä kaikille äänille.
Mutta päivittäisiä meluhaittojani: astioiden laittaminen kaappiin käy korviini erittäin pahasti (pitäisi kai siirtyä muoviastioihin...), meidän mikro piippaa ihan älyttömän kovaa (se ei edes lakkaa, kun oven avaa, vaan piippaa sen neljä kertaa). Jokapaikassa huutavat radiot (!!!), miksi bussiinkaan ei voi mennä ilman, että vastassa on radion meteli sen bussin metelin (moottori) lisäksi?
Tätä tietokoneen pientä huminaakaan ei varmaan kovin moni huomaisi, mutta minä huomaan ja kokoajan. Ei se ärsytä, mutta häiritsee. Ärsyttää kyllä silloin, jos yritän nukkua, varsinkin jos sillä tietokoneella joku naputtelisi. Miksi muuten pitää näistä nappuloista lähteä tällainen ärsyttävä ääni? Tai miksi älykännyköissä ihmiset pitää sitä naputteluääntä päällä, se vasta onkin raivostuttavaa. Kyllä sen huomaa muutenkin, onko osunut vai ei. Hommaa enemmin silmälasit äläkä häiritse kanssaihmisiä. :D

Tässä lyhyt, sekava selitys, jolla yritän kertoa, millaista on elää erityisherkkänä vähemmän herkkien ihmisten maailmassa.
Minulta saa kysyä lisää joko tähän kommentoimalla tai yksityisesti ja netistä löytyy tietoa jonkun verran. Ja nyt alkaa pikkuhiljaa lääkäritkin tunnistamaan asian. :)

Siunausta päivääsi! :)

Kauneusko vain katsojan silmässä?

Milloin olet katsonut peiliin ja ajatellut kuinka kaunis olet? Minä en ainakaan... vähään aikaan.
Nykyajan kauneusihanteet ovat mitä ovat, mutta haluaisin kertoa sinulle jotain.

Kuulin teini-iässä eräältä pojalta, etten ole kaunis, ihan nätti, mutta en kaunis. Ehkä tuo olisi satuttanut minua vieläkin enemmän (koska olin ihastunut kyseiseen poikaan), ellen olisi ollut koulukiusattu ja rakentanut itselleni paksua muuria kaikkia iskuja vastaan. Mutta kyllä se vaikutti ajatteluuni ja yllättävän monta vuotta. Ehkä se epävarma, teini-ikäinen poika ei tuota muista, mutta tuo todistaa, että kannattaa miettiä, mitä sanoo, jos minäkin muistan tuon tapauksen vielä 20 vuoden jälkeen.

Aloin ajatella itsestäni rumana (tai hyvänä päivänä ei-kauniina), koska nuorelle on vain kaksi käsitettä omasta ulkonäöstään; kaunis tai ruma, ei ole olemassa käsitettä "nätti" ulkonäön suhteen. Paita voi olla nätti, tms... Meni lähemmäs tuo 20 vuotta tajuta, etten olekaan ruma. Tai ehkä joidenkin ihmisten mielestä, mutta sille minä en voi mitään. Voit luoda oman mielipiteesi tuosta vanhasta kastekuvastani, joka on otettu vuonna 1997.

Jumala alkoi lempeästi opettaa minua, että kauneus ei ole katsojan silmissä vaan kauneus tulee sydämestä, sekä katsojalla, että katsottavalla. Kun olen hyvällä tuulella, minusta kaikki ihmiset näyttävät kauniilta ja huonolla tuulella ollessa sitä vaan katselee omaa napaansa ja ei huomaa muita ollenkaan tai sitten hakee niitä virheitä muistakin ihmisistä, jotta oma olo ei tuntuisi niin pahalta. No, eihän tuo mitään auta, eikä kenestäkään tulee ruman näköistä, jos toisella on paha mieli.

Minun mielestäni ruman näköisiä (jos sellaisia on ollenkaan) ovat ihmiset, jotka tekevät rumia asioita ja oikeasti ovat sydämeltään pahoja. Ei auta, vaikka ulkonäöltään olisivat kuinka "kauniita". Mielestäni myös ihmiset, jotka menevät muuttamaan Jumalan luoman ulkonäön eivät näytä kovin kauniilta enää. Minusta se on hyvin ikävää. Tarkoitan nyt tällä heitä, joilla ei varsinaisesti ole mitään terveydellisiä syitä ja lähtevät muokkaamaan ulkonäköä "huvikseen". Ymmärrät ehkä mitä tarkoitan... Jos et, en voi sillekään mitään. :)

Olenkin alkanut näkemään ympärilläni hyvin kauniita ihmisiä joka puolella. Olenkin sanonut sen monelle ääneen. En tiedä, kuinka moni on sen uskonut. Se, että on muutama tai monta liikakiloa tai on liian vähän kiloja tai on lyhyt, pitkä tai liian iso nenä, pieni nenä, vääränmuotoinen pää (siis omasta mielestään) ei tee kenestäkään ruman näköistä. Olen tästä ennenkin kirjoittanut. Olemme erilaisia, mutta kaikki kauniita. Joidenkin geenit jostain syystä ovat varustettu joillakin "kauneusgeeneillä" ja he näyttävät erittäin kauniilta, mutta emme me muut näytä rumilta, me olemme myös kauniita.

Oletko ajatellut, kun Jumala loi ja luo meitä ihmisiä, että Hän päättää tehdä tuosta erittäin kauniin ja tuosta erittäin ruman? Enpä usko. Uskon, että Hänen silmissään me kaikki näytämme erittäin kauniilta ja haluaisinkin kaikille sanoa, varsinkin naisille, että SINÄ OLET KAUNIS JUURI SELLAISENA KUIN OLET! Ja, jos joskus sanon sinulle niin, usko se! Minulla ei ole tapana valehdella.

Siunausta päivääsi! :)