Oletko kuullut puhuttavan Kristuksen ruumiista? Sillä tarkoitetaan seurakuntaa ja ihmisiä, jotka uskovat Jeesukseen. Se on sama vertaus, kun puhutaan Jeesuksesta puuna ja me ihmiset olemme oksia, jotka pysyvät kiinni puussa.
Miksi tämä vertaus tuli mieleen? No, tietysti minun ruumissani on jäsen kipeä, jalka nimittäin. Tarkemmin jalkapohjan ulkosyrjä eli pienen pieni paikka, mutta voi kuinka se muistuttelee itsestään ja häiritsee liikkumista, työntekoa, jne... Enhän minä jätä sitä huomiotta ja unohda. Ajattele, että siinäpähän on kipeä ja jatkan elämää niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Nyt katselen, mihin suuntaa se menee ja jos vaiva pahenee, pitää ottaa särkylääkettä tai mennä lääkäriin, tms.
Miksi me seurakunnassa, työyhteisössä tai perheessä unohdamme sen kärsivän jäsenen? Jos jollain menee huonommin, on kipeä tavalla tai toisella, eikö meidän silloin kuuluisi huolehtia jäsenestämme, jos ei muuten, niin rukoilemalla ja kuuntelemalla? Joskus se riittää jo.
Ehkä joku päivä me itse olemmekin niitä kärsiviä jäseniä ja kaipaamme muun ruumiin tukea.
Siunausta päivääsi! :)
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Enkeli vai piru
En ole kumpaakaan. Enkelit ovat luotuja olentoja, kuten ihmisetkin, mutta eivät Jumalan kuvaksi luotuja kuten me olemme. Myös piru on vain langennut enkeli, joka tahtoo hallita maailmaa. Minusta ei siis voi tulla enkeliä, ei edes kuoleman jälkeen. Olen Jumalan lapsi ja sellaisena pysyn (ellen itse tahdo tehdä päätöstä erota siitä asemasta).
Joskus tai aika usein kyllä käyttäydyn ensin kiltisti kuin enkeli ja sitten mieheltä tulee yksi väärä sana, tms. ja silloin räjähdän täysin. Sitä huutoa harva kestää. Ihme kyllä, mies on kestänyt jo 12 vuotta. Yleensä kyllä rauhoituttuani pyydän anteeksi sekä mieheltäni, että Jumalalta. Mutta joskus ylpeys ei anna periksi ja ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ylpeyden kanssa saan varmaan taistella kuolemaan asti. Taivaaseen sillä ei onneksi ole mitään asiaa.
Juu, en todellakaan ole enkeli eikä sädekehää näy pääni päällä. Joskus olenkin sanonut Jumalalle, että itsepä olet minusta tällaisen luonut.
Ja niin on Jumala luonut sinustakin juuri sellaisen kuin olet, kipinöillä tai ilman. Muista, että et ole vahinko vaan olet Jumalan unelma, kuten kuulin Mirja-Tulimummon sanovan. Sinut on luotu jotain tarkoitusta varten, mutta sinä päätät, tahdotko Jumalan toteuttavan sen elämässäsi.
Siunausta päivääsi! :)
Joskus tai aika usein kyllä käyttäydyn ensin kiltisti kuin enkeli ja sitten mieheltä tulee yksi väärä sana, tms. ja silloin räjähdän täysin. Sitä huutoa harva kestää. Ihme kyllä, mies on kestänyt jo 12 vuotta. Yleensä kyllä rauhoituttuani pyydän anteeksi sekä mieheltäni, että Jumalalta. Mutta joskus ylpeys ei anna periksi ja ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ylpeyden kanssa saan varmaan taistella kuolemaan asti. Taivaaseen sillä ei onneksi ole mitään asiaa.
Juu, en todellakaan ole enkeli eikä sädekehää näy pääni päällä. Joskus olenkin sanonut Jumalalle, että itsepä olet minusta tällaisen luonut.
Ja niin on Jumala luonut sinustakin juuri sellaisen kuin olet, kipinöillä tai ilman. Muista, että et ole vahinko vaan olet Jumalan unelma, kuten kuulin Mirja-Tulimummon sanovan. Sinut on luotu jotain tarkoitusta varten, mutta sinä päätät, tahdotko Jumalan toteuttavan sen elämässäsi.
Siunausta päivääsi! :)
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Villi ja vapaa - 40. teksti
Oletko koskaan miettinyt, kuka on Iipa? Olen pohjimmiltani arkana ihmisenä pysynyt nimimerkkini takana, mutta nyt sen aika on ohi ja haluan rehellisesti kertoa kuka tätä blogia pitää.
Nimeni on Sirpa Wennerstrand, ikää minulla on kohta 33-vuotta ja asun Kotkassa, joka on ollut asuinpaikkani viimeiset kymmenen vuotta. Se, mistä olen kotoisin, onkin jo hankalampaa. Synnyin Karkkilassa, muutin perheeni mukana sieltä Savoon ja koulut olen käynyt Päijät-Hämeessä. Ota siitä sitten selvää...
Naimisissa olen ollut kesästä 2002 lähtien ja sinä aikana meille on siunaantunut kaksi lasta, tyttö ja poika, ensi syksynä koululaisia molemmat. :)
Olen kristitty ja kotiseurakuntani on Kotkan helluntaiseurakunta. Siellä tykkään laulaa välillä (useamminkin, jos pyydettäis) ja yleensä istua penkissä kuuntelemassa hyviä puhujia sekä tietysti ylistää Jumalaa (jos et tiedä, mitä se tarkoittaa, tule katsomaan. Sinne on kaikille ihan avoin pääsy ja ilmainenkin kaiken lisäksi). Se, mitä tulen jatkossa siellä touhuamaan, on yksin Jumalan tiedossa.
Mitä tuo otsikko oikein tarkoittaa? Sitä, että olen päättänyt palata tai muuttua siksi Sirpaksi, joksi Jumala on minut luonut ja lopettaa turha ujous ja "mitäköhän se nyt minusta ajattelee, jos minä toimin/sanon näin"-meininki. Se ei tarkoita sitä, että nyt Sirpasta tulee punkkari ja hän alkaa huudella kirkon penkistä törkeyksiä tai heittää töissä kaiken läskiksi, vaan enemmänkin sisäistä muutosta uskaltaa olla oma itsensä rehellisesti. Ehkä ulospäin muutos ei näy paljoakaan, paitsi tämän blogin osaltani, mutta se, että tulen jo täällä rohkeasti esille, vei aikaa jonkun verran ja vaati enemmän rohkeutta kuin uskotkaan.
Miksi nyt?
Kotkassa oli meillä tammi-helmikuun vaihteessa Muutos on mahdollinen-missio, johon en päässyt, mutta jonka jälkimainingeissa edelleen olemme ja ehkä se sai ajattelemaan itsenikin kohdalla muutosta, kun muutoksesta on niin paljon puhuttu. Muutosta omaan hengelliseen elämääni olen kaivannut jo puoli vuotta ainakin ehkä kauemminkin ja kenties olen saanut sen muutoksen painavan kiven vihdoinkin liikkelle sisälläni ja nyt se vyöryy eteenpäin eikä pysähdy...
Se, mitä tästä eteenpäin. Sen tietää edelleenkin vain Jumala ja hyvä niin. Hän kertoo sen ajallaan minullekin. :)
Siunausta päivääsi ja mukavaa kevään alkua!
Ps. Iipa nimi säilyy ennallaan, koska olen siihen kiintynyt. Sen nimen antoi aikoinaan siskonpoika, kun opetteli puhumaan ja Iipa-täti kuulosti niin suloiselta. :)
Nimeni on Sirpa Wennerstrand, ikää minulla on kohta 33-vuotta ja asun Kotkassa, joka on ollut asuinpaikkani viimeiset kymmenen vuotta. Se, mistä olen kotoisin, onkin jo hankalampaa. Synnyin Karkkilassa, muutin perheeni mukana sieltä Savoon ja koulut olen käynyt Päijät-Hämeessä. Ota siitä sitten selvää...
Naimisissa olen ollut kesästä 2002 lähtien ja sinä aikana meille on siunaantunut kaksi lasta, tyttö ja poika, ensi syksynä koululaisia molemmat. :)
Olen kristitty ja kotiseurakuntani on Kotkan helluntaiseurakunta. Siellä tykkään laulaa välillä (useamminkin, jos pyydettäis) ja yleensä istua penkissä kuuntelemassa hyviä puhujia sekä tietysti ylistää Jumalaa (jos et tiedä, mitä se tarkoittaa, tule katsomaan. Sinne on kaikille ihan avoin pääsy ja ilmainenkin kaiken lisäksi). Se, mitä tulen jatkossa siellä touhuamaan, on yksin Jumalan tiedossa.
Mitä tuo otsikko oikein tarkoittaa? Sitä, että olen päättänyt palata tai muuttua siksi Sirpaksi, joksi Jumala on minut luonut ja lopettaa turha ujous ja "mitäköhän se nyt minusta ajattelee, jos minä toimin/sanon näin"-meininki. Se ei tarkoita sitä, että nyt Sirpasta tulee punkkari ja hän alkaa huudella kirkon penkistä törkeyksiä tai heittää töissä kaiken läskiksi, vaan enemmänkin sisäistä muutosta uskaltaa olla oma itsensä rehellisesti. Ehkä ulospäin muutos ei näy paljoakaan, paitsi tämän blogin osaltani, mutta se, että tulen jo täällä rohkeasti esille, vei aikaa jonkun verran ja vaati enemmän rohkeutta kuin uskotkaan.
Miksi nyt?
Kotkassa oli meillä tammi-helmikuun vaihteessa Muutos on mahdollinen-missio, johon en päässyt, mutta jonka jälkimainingeissa edelleen olemme ja ehkä se sai ajattelemaan itsenikin kohdalla muutosta, kun muutoksesta on niin paljon puhuttu. Muutosta omaan hengelliseen elämääni olen kaivannut jo puoli vuotta ainakin ehkä kauemminkin ja kenties olen saanut sen muutoksen painavan kiven vihdoinkin liikkelle sisälläni ja nyt se vyöryy eteenpäin eikä pysähdy...
Se, mitä tästä eteenpäin. Sen tietää edelleenkin vain Jumala ja hyvä niin. Hän kertoo sen ajallaan minullekin. :)
Siunausta päivääsi ja mukavaa kevään alkua!
Ps. Iipa nimi säilyy ennallaan, koska olen siihen kiintynyt. Sen nimen antoi aikoinaan siskonpoika, kun opetteli puhumaan ja Iipa-täti kuulosti niin suloiselta. :)
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Eksyksissä
Tänään vietetään 112-päivää ja läheltä liippasi, että olisin joutunut soittamaan tuohon numeroon. Joten lue tämä teksti, ennenkuin lähdet hiihtoretkelle lähilatua kauemmaksi.
Päätin lähteä hiihtämään ihanan aurinkoiseen säähän ja tehdä vähän pitemmän lenkin. Otin mukaani hiukan vettä ja välipalakeksin. Sports Tracker-sovelluksen laitoin päälle, jotta näen kilometrit ja matka-ajan.
Sää oli mitä mainioin. Oli mahtavaa kiitää ladulla, kun ei näkynyt ristin sielua. Sai olla kahden Luojan kanssa.
Valitettavasti yhdessä kohtaan aloin olla epävarma, mihin pitää mennä. Merkinnät olivat hiukan epäselvät ja karttakin niin vanha, ettei siitä oikein saanut selvää. Jatkoin matkaa, mutta latu tuli tielle ja hiekka alkoi olla näkyvissä. Silloin päätin kääntyä ympäri.
Olin joutunut menemään metsätien yli ja nyt tuo luminen metsätie houkutteli minua luistelemaan suksilla (tykkään luistelutyylistä enemmän kuin perinteisestä), joten hylkäsin tuon turvallisen latu-uran, jota olisin joutunut menemään takaisinpäin, siellä kun oli niitä risujakin niin kovasti ja silloin sukset tökkivät pahasti...
Lähdin kiitää tietä pitkin ja ajattelin, että ehkä latu menee jossain vaiheessa tien poikki ja jatkan sitten siitä matkaani takaisin päin.
Mutta.
Voimalinjat tulivat vastaan, joten tiesin pääseväni kotiin seuraamalla niitä. Jotenkin alue tuntui kovin vieraalta ja voimalinjojen vieressä kulkeva tie ei oikein houkutellut. Tiesin, ettei sitä pitkin pääse kotiin asti, koska siellä ei mene tuollaista tietä.
Tie houkutteli minua edelleen luistelemaan ja päätin jatkaa eteenpäin. Vastaan tuli jotain metsästäjiä, mutta en pysähtynyt kyselemään, missä olen ja miten pääsen kotiin.
Viimein tutkin Trackerin karttaa ja tajusin, että en pääsisi mitenkään tietä pitkin lähelle kotia. Latu-uria meni vain toiseen suuntaan ja kauemmas en tahtonut päästä.
Hyppäsinpä metsään suksilla ja ajattelin yrittää sitä kautta oikaista kotiin. Aluksi eteneminen oli suht helppoa, mutta...
Tällaisen "risukon" läpi meneminen ei sitten ollutkaan enää niin helppoa. Välillä rämmin polvia myöten hangessa, välillä hiihdin varovasti ja välillä kaatuen. Meno oli aikamoista rämpimistä. Varsinkin, kun tajusin, että olen menossa voimalinjoille takaisin ja sitä tietä pitkin olisi päässyt sata kertaa helpommin ja matkakin olisi ollut pari kilometriä lyhyempi...
Kyllä veti ihmisen nöyräksi ja ei voinut kuin huutaa Jumalan puoleen, että ehjänä selviän ja voimat riittävät kotiin asti. Selvisinhän minä voimalinjoille, mutta en ollut vielä lähelläkään kotia.
Lähdin hiihtämään tietä pitkin. Tulin toiselle tielle ja lähdin hiihtää sitä eteenpäin toivoen edelleen, että tulisi joku latu-ura vastaan. Ei tullut latu-uraa, mutta tuli moottorikelkan jäljet. Käännyinpä sitten niille ja seurasin niitä aikani. Tuli jopa moottorikelkkakin vastaan, mutta en pysäyttänyt sitäkään kysyäkseni neuvoa. Ujous ja ylpeys kai sen esti...
Kuljettuani aikani moottorikelkan uria pitkin, tajusin olevani taas eksyksissä. Alkoi jo oikeasti pelottaa, kun voimatkin olivat vähissä, eväät syöty ja vettäkin vain vähän. Silloin Jumala muistutti minua kännykästäni. Tajusin, että siitähän minä näen kartan ja kulkemani uran. Olinkin kulkenut suuntavaistoni avulla aivan oikeaan suuntaan ja menossa kohti latua, mutta jossain vaiheessa olin kääntynyt samansuuntaisesti ladun kanssa ja aivan väärään suuntaan. Ilman tuota huomioita olisin joutunut kulkemaan metsässä pitkän aikaa. Akkukin alkoi olemaan vähissä ja nyt rukoilin, että se riittäisi, enkä menettäisi GPS yhteyttä. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin osasin lähteä suunnistamaan kohti latua. Maasto muuttui todella hankalaksi ja viimein kaaduin suksien kanssa lyöden polveni. Silloin tunsin olevani lopussa. Ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti.
Katsoin taas kännykkää ja tajusin olevani todella lähellä latu-uraa. Vastassa oli oja ja mietin, miten tuosta yli pääsen. Ajattelin lähteä etsimään ylityspaikkaa, mutta silloin huomasinkin olevani ihan latu-uran vieressä. Ei muuta kuin sukset jalasta pois ja ojan yli vaan.
Voi mikä riemu oli päästä latu-uralle ja hiihtämään kohti kotia! Kiitos nousi itsestään huulilta Jumalan puoleen. Kännykän akku meni virransäästötilaan juuri silloin, kun löysin tielle. Entä jos akku olisikin jo tyhjentynyt metsässä? Niinpä.
Metsässä rämpiessäni mietin sitä kuinka Jumala tekee meille tien valmiiksi ja helpoksi kulkea, mutta me ihmiset emme tahdo kulkea sitä, vaan haluamme mennä omia polkuja. Tänään sain kokea konkreettisen esimerkin mihin se voi johtaa.
Kyllä tuli mieleen se Raamatun paikka, jossa kerrotaan, että se tie, mikä vie Taivaaseen, on kapea (niinkuin hiihtolatu) ja se, mikä vie Kadotukseen, on leveä ja houkutteleva (kuin sileä metsäautotie). Suosittelen pysymään (suksien kanssa) tuolla valmiilla latu-uralla, mutta jokaisella on vapaa tahto ja vapaus valita.
Siunausta päivääsi! :)
Päätin lähteä hiihtämään ihanan aurinkoiseen säähän ja tehdä vähän pitemmän lenkin. Otin mukaani hiukan vettä ja välipalakeksin. Sports Tracker-sovelluksen laitoin päälle, jotta näen kilometrit ja matka-ajan.
Sää oli mitä mainioin. Oli mahtavaa kiitää ladulla, kun ei näkynyt ristin sielua. Sai olla kahden Luojan kanssa.
Valitettavasti yhdessä kohtaan aloin olla epävarma, mihin pitää mennä. Merkinnät olivat hiukan epäselvät ja karttakin niin vanha, ettei siitä oikein saanut selvää. Jatkoin matkaa, mutta latu tuli tielle ja hiekka alkoi olla näkyvissä. Silloin päätin kääntyä ympäri.
Olin joutunut menemään metsätien yli ja nyt tuo luminen metsätie houkutteli minua luistelemaan suksilla (tykkään luistelutyylistä enemmän kuin perinteisestä), joten hylkäsin tuon turvallisen latu-uran, jota olisin joutunut menemään takaisinpäin, siellä kun oli niitä risujakin niin kovasti ja silloin sukset tökkivät pahasti...
Lähdin kiitää tietä pitkin ja ajattelin, että ehkä latu menee jossain vaiheessa tien poikki ja jatkan sitten siitä matkaani takaisin päin.
Mutta.
Voimalinjat tulivat vastaan, joten tiesin pääseväni kotiin seuraamalla niitä. Jotenkin alue tuntui kovin vieraalta ja voimalinjojen vieressä kulkeva tie ei oikein houkutellut. Tiesin, ettei sitä pitkin pääse kotiin asti, koska siellä ei mene tuollaista tietä.
Tie houkutteli minua edelleen luistelemaan ja päätin jatkaa eteenpäin. Vastaan tuli jotain metsästäjiä, mutta en pysähtynyt kyselemään, missä olen ja miten pääsen kotiin.
Viimein tutkin Trackerin karttaa ja tajusin, että en pääsisi mitenkään tietä pitkin lähelle kotia. Latu-uria meni vain toiseen suuntaan ja kauemmas en tahtonut päästä.
Hyppäsinpä metsään suksilla ja ajattelin yrittää sitä kautta oikaista kotiin. Aluksi eteneminen oli suht helppoa, mutta...
Kyllä veti ihmisen nöyräksi ja ei voinut kuin huutaa Jumalan puoleen, että ehjänä selviän ja voimat riittävät kotiin asti. Selvisinhän minä voimalinjoille, mutta en ollut vielä lähelläkään kotia.
 |
| Tätä tietä en ensin viitsinyt lähteä hiihtä- mään. Horisontissa näkyy kohta, mistä hiih- din toista tietä. Matkaa sinne oli muutama sata metriä... |
Lähdin hiihtämään tietä pitkin. Tulin toiselle tielle ja lähdin hiihtää sitä eteenpäin toivoen edelleen, että tulisi joku latu-ura vastaan. Ei tullut latu-uraa, mutta tuli moottorikelkan jäljet. Käännyinpä sitten niille ja seurasin niitä aikani. Tuli jopa moottorikelkkakin vastaan, mutta en pysäyttänyt sitäkään kysyäkseni neuvoa. Ujous ja ylpeys kai sen esti...
Kuljettuani aikani moottorikelkan uria pitkin, tajusin olevani taas eksyksissä. Alkoi jo oikeasti pelottaa, kun voimatkin olivat vähissä, eväät syöty ja vettäkin vain vähän. Silloin Jumala muistutti minua kännykästäni. Tajusin, että siitähän minä näen kartan ja kulkemani uran. Olinkin kulkenut suuntavaistoni avulla aivan oikeaan suuntaan ja menossa kohti latua, mutta jossain vaiheessa olin kääntynyt samansuuntaisesti ladun kanssa ja aivan väärään suuntaan. Ilman tuota huomioita olisin joutunut kulkemaan metsässä pitkän aikaa. Akkukin alkoi olemaan vähissä ja nyt rukoilin, että se riittäisi, enkä menettäisi GPS yhteyttä. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin osasin lähteä suunnistamaan kohti latua. Maasto muuttui todella hankalaksi ja viimein kaaduin suksien kanssa lyöden polveni. Silloin tunsin olevani lopussa. Ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti.
Katsoin taas kännykkää ja tajusin olevani todella lähellä latu-uraa. Vastassa oli oja ja mietin, miten tuosta yli pääsen. Ajattelin lähteä etsimään ylityspaikkaa, mutta silloin huomasinkin olevani ihan latu-uran vieressä. Ei muuta kuin sukset jalasta pois ja ojan yli vaan.
Voi mikä riemu oli päästä latu-uralle ja hiihtämään kohti kotia! Kiitos nousi itsestään huulilta Jumalan puoleen. Kännykän akku meni virransäästötilaan juuri silloin, kun löysin tielle. Entä jos akku olisikin jo tyhjentynyt metsässä? Niinpä.
Metsässä rämpiessäni mietin sitä kuinka Jumala tekee meille tien valmiiksi ja helpoksi kulkea, mutta me ihmiset emme tahdo kulkea sitä, vaan haluamme mennä omia polkuja. Tänään sain kokea konkreettisen esimerkin mihin se voi johtaa.
Kyllä tuli mieleen se Raamatun paikka, jossa kerrotaan, että se tie, mikä vie Taivaaseen, on kapea (niinkuin hiihtolatu) ja se, mikä vie Kadotukseen, on leveä ja houkutteleva (kuin sileä metsäautotie). Suosittelen pysymään (suksien kanssa) tuolla valmiilla latu-uralla, mutta jokaisella on vapaa tahto ja vapaus valita.
Siunausta päivääsi! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)