Päätin lähteä hiihtämään ihanan aurinkoiseen säähän ja tehdä vähän pitemmän lenkin. Otin mukaani hiukan vettä ja välipalakeksin. Sports Tracker-sovelluksen laitoin päälle, jotta näen kilometrit ja matka-ajan.
Sää oli mitä mainioin. Oli mahtavaa kiitää ladulla, kun ei näkynyt ristin sielua. Sai olla kahden Luojan kanssa.
Valitettavasti yhdessä kohtaan aloin olla epävarma, mihin pitää mennä. Merkinnät olivat hiukan epäselvät ja karttakin niin vanha, ettei siitä oikein saanut selvää. Jatkoin matkaa, mutta latu tuli tielle ja hiekka alkoi olla näkyvissä. Silloin päätin kääntyä ympäri.
Olin joutunut menemään metsätien yli ja nyt tuo luminen metsätie houkutteli minua luistelemaan suksilla (tykkään luistelutyylistä enemmän kuin perinteisestä), joten hylkäsin tuon turvallisen latu-uran, jota olisin joutunut menemään takaisinpäin, siellä kun oli niitä risujakin niin kovasti ja silloin sukset tökkivät pahasti...
Lähdin kiitää tietä pitkin ja ajattelin, että ehkä latu menee jossain vaiheessa tien poikki ja jatkan sitten siitä matkaani takaisin päin.
Mutta.
Voimalinjat tulivat vastaan, joten tiesin pääseväni kotiin seuraamalla niitä. Jotenkin alue tuntui kovin vieraalta ja voimalinjojen vieressä kulkeva tie ei oikein houkutellut. Tiesin, ettei sitä pitkin pääse kotiin asti, koska siellä ei mene tuollaista tietä.
Tie houkutteli minua edelleen luistelemaan ja päätin jatkaa eteenpäin. Vastaan tuli jotain metsästäjiä, mutta en pysähtynyt kyselemään, missä olen ja miten pääsen kotiin.
Viimein tutkin Trackerin karttaa ja tajusin, että en pääsisi mitenkään tietä pitkin lähelle kotia. Latu-uria meni vain toiseen suuntaan ja kauemmas en tahtonut päästä.
Hyppäsinpä metsään suksilla ja ajattelin yrittää sitä kautta oikaista kotiin. Aluksi eteneminen oli suht helppoa, mutta...
Kyllä veti ihmisen nöyräksi ja ei voinut kuin huutaa Jumalan puoleen, että ehjänä selviän ja voimat riittävät kotiin asti. Selvisinhän minä voimalinjoille, mutta en ollut vielä lähelläkään kotia.
 |
| Tätä tietä en ensin viitsinyt lähteä hiihtä- mään. Horisontissa näkyy kohta, mistä hiih- din toista tietä. Matkaa sinne oli muutama sata metriä... |
Lähdin hiihtämään tietä pitkin. Tulin toiselle tielle ja lähdin hiihtää sitä eteenpäin toivoen edelleen, että tulisi joku latu-ura vastaan. Ei tullut latu-uraa, mutta tuli moottorikelkan jäljet. Käännyinpä sitten niille ja seurasin niitä aikani. Tuli jopa moottorikelkkakin vastaan, mutta en pysäyttänyt sitäkään kysyäkseni neuvoa. Ujous ja ylpeys kai sen esti...
Kuljettuani aikani moottorikelkan uria pitkin, tajusin olevani taas eksyksissä. Alkoi jo oikeasti pelottaa, kun voimatkin olivat vähissä, eväät syöty ja vettäkin vain vähän. Silloin Jumala muistutti minua kännykästäni. Tajusin, että siitähän minä näen kartan ja kulkemani uran. Olinkin kulkenut suuntavaistoni avulla aivan oikeaan suuntaan ja menossa kohti latua, mutta jossain vaiheessa olin kääntynyt samansuuntaisesti ladun kanssa ja aivan väärään suuntaan. Ilman tuota huomioita olisin joutunut kulkemaan metsässä pitkän aikaa. Akkukin alkoi olemaan vähissä ja nyt rukoilin, että se riittäisi, enkä menettäisi GPS yhteyttä. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin osasin lähteä suunnistamaan kohti latua. Maasto muuttui todella hankalaksi ja viimein kaaduin suksien kanssa lyöden polveni. Silloin tunsin olevani lopussa. Ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti.
Katsoin taas kännykkää ja tajusin olevani todella lähellä latu-uraa. Vastassa oli oja ja mietin, miten tuosta yli pääsen. Ajattelin lähteä etsimään ylityspaikkaa, mutta silloin huomasinkin olevani ihan latu-uran vieressä. Ei muuta kuin sukset jalasta pois ja ojan yli vaan.
Voi mikä riemu oli päästä latu-uralle ja hiihtämään kohti kotia! Kiitos nousi itsestään huulilta Jumalan puoleen. Kännykän akku meni virransäästötilaan juuri silloin, kun löysin tielle. Entä jos akku olisikin jo tyhjentynyt metsässä? Niinpä.
Metsässä rämpiessäni mietin sitä kuinka Jumala tekee meille tien valmiiksi ja helpoksi kulkea, mutta me ihmiset emme tahdo kulkea sitä, vaan haluamme mennä omia polkuja. Tänään sain kokea konkreettisen esimerkin mihin se voi johtaa.
Kyllä tuli mieleen se Raamatun paikka, jossa kerrotaan, että se tie, mikä vie Taivaaseen, on kapea (niinkuin hiihtolatu) ja se, mikä vie Kadotukseen, on leveä ja houkutteleva (kuin sileä metsäautotie). Suosittelen pysymään (suksien kanssa) tuolla valmiilla latu-uralla, mutta jokaisella on vapaa tahto ja vapaus valita.
Siunausta päivääsi! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti